6.3.2020

Jääkukkasia

 
Kun talvi on ollut mitä se nyt tänä talvena täällä pääkaupunkiseudulla on ollut, niin talven lumoa lähtee hakemaan mistä vaan. Lähdin eräänä pakkasaamuna merenrannalle haukkaamaan happea ja siitä tulikin oikein ihana aamupäivä. Luontoa, rauhaa, hiljaisuutta. Istuessani kaislikon reunassa katseeni kiinnittyi jääkukkasiin, siihen kuinka kauniita ne itseasiassa ovat. Muutama eksynyt auringonsädekin loi säteitään jään pintaan.
 
Pieni pakkanen on tervetullut, koska lunta ei ole. Lunta on saatu vain ripauksittain ja seuraavana päivänä (tai samana päivänä) onkin jo kaatosade. Kummallinen talvi. Tässä vaiheessa talvea en enää haikaile lunta, vaan tulkoon nyt sitten jo kevät. Päivät pitenevät, hitaasti mutta varmasti. Aamulla päivä valkenee jo paljon aikaisemmin kuin kuukausi sitten. Normaalisti tähän aikaan talvesta on kiva kävellä ja hiihtää meren jäällä. Helmi-maaliskuussa on normaalisti parasta ulkoilukautta auringon paistaessa ja lumikiteiden välkkyessä hangella.



 
Istuin kivellä ja nautin. Oli vapaapäivä ja ihailin meren tyyntä pintaa, johon heijastui puut ja kivet. Istuin hiljaisuudessa, ei liikettä missään, ei ihmisiä, ei mitään. Vain minä ja meri. Akkujen latausta. Hiljentyminen ja pysähtyminen.
 
Nämä ovat tärkeitä hiljentymisen hetkiä. Sen jälkeen on taas virkeä olo. Innostuminen ja motivoituminen kuljettaa elämää eteenpäin. Ilman innostusta en osaisi kulkea polkujani. Aina innostus ei tarvitse olla suuri, vaan ihan pienetkin asiat voivat tuottaa iloa. Yksi sellainen on kamera ja kuvaamisen opettelu askel kerrallaan. Hitaasti edeten.
 
Minulle tuottaa suunnatonta iloa se, kun huomaa jonkun kohdan kuvassa onnistuneen. En millään jaksa muistaa kaikki kameran toimintoja juuri silloin, kun löydän jonkun mielenkiintoisen kuvauskohteen.  Ihailen toisten ottamia kuvia ja voin tuijottaa niitä loputtomasti. Yritän oppia niistä. Muutaman vuoden aikana tiedostoihin on kertynyt valtava määrä kuvia. Joskus tuntuu siltä, että nyt tuli hyvä kuva, mutta kun sitä katsoo viikkojen kuluttua, täytyy todeta, ettei se niin hyvä olekaan. Onneksi on muutama kuva, johon olen tyytyväinen viikkojenkin jälkeen.
 
Oikeastaan tässä harrastuksessa ei tärkeintä ole huippuhienot kuvat, vaan se kokemus ja matka - hetkelliset onnen tunteet ja luonto. Loputon kokeilu: onnistumiset ja epäonnistumiset. Aivan kuten muussakin elämässä? Välillä kaadutaan, mutta sitten noustaan ylös ja kiivetään huipulle.
 





Näissä kuvissa on tämän talven ehkä runsaimmat jääkuviot, jotka olen nähnyt eli ei kovin hyvä talvi ole ollut täällä pääkaupunkiseudulla. Kunnon talven puuttuessa on näitä jääkukkia ja -puikkoja kiva katsella. Yöpakkaset muodostavat kevyen jääpeitteen veden pinnalle. Kävellessä jää rikkoutuu jalan alla rätisten ja mieleen tulee hetkiä lapsuudesta. Pieni pakkanen nipistää poskissa ja elämä tuntuu hyvälle.
 
Elämä on ihmeellistä. Kun jostain on pula, niin ihminen tyytyy hyvin vähään ja pienikin asia tuottaa mieleihyvää. Veikkaan, että jos meillä olisi ollut paljon lunta ja jäätä, niin suurin osa jääkukkasista olisi jäänyt minulta huomaamatta. Olisin ehkä manannut lunta ja lumitöitä sekä ainaista lumessa kahlaamista. En tiedä. Tykkäänhän minä lumesta ja etenkin hiihtämisestä metsässä. Tänä vuonna ei ole tarvinnut edes kaivaa suksia varastosta. Siellä ne ovat pysyneet tiukasti pussissa. Perinteinen keväät talven Lapin matkammekin jäi väliin tänä vuonna muuton vuoksi.






 
Mitä sinulle kuuluu?
Millaisia mietteitä sinulla on tästä talvesta?
Oletko saanut nauttia lumesta?
Odotatko jo kevättä?
 
Mari

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti