22.5.2019

Miten vuodet muuttavat




Miten olen muuttunut vuosien saatossa, vai olenko?
 
Se aika kun lapset olivat pieniä ja tarvitsivat hoivaa täyspäiväisesti on ohi. Ruuhkavuosien kiireessä oli vaikea löytää omaa aikaa ja stressi syntyi usein riittämättömyyden tunteesta, kun oli työ, koti, lasten harrastukset, kaverit ja kaikkea muutakin. Toisaalta oli helpottavaa kun sain pitää lapset siipieni suojassa turvassa. Tiesi mitä lapset tekivät ja missä olivat. Vanhemmuus on rikasta aikaa ja siihen liittyy paljon ihania muistoja. Lasten kehitysvaiheiden seuraamista, kasvamista lapsesta aikuiseksi. Ainahan he ovat minun lapsia. Muistoarkun kansi on edelleen auki.
 
Muistatko biologian kirjan kuvan, jossa oli kuvattu ihmisen elinkaari vauvasta vanhuuteen. Pieni avuton vauva kasvoi isommaksi lapseksi ja lopulta aikuiseksi, sen jälkeen selkäranka alkoi kumartumaan vanhuuden lähestyessä ja kävelykeppi ilmestyi käteen. Jostain tuo kuva tuli mieleeni ja siitä lähti tämä kirjoituksen aihe.
 
Vanhetessaan elämän arvot muuttuvat. Aika moni ikäiseni on todennut, ettei materiaan tarttuminen tuo elämään onnea, vaikka se nuorena oli tärkeässä roolissa. Onni löytyy aivan muualta. Onnellisemmat hetket sisältävät kiitollisuutta siitä mitä ympärillä on, aineettomista lahjoista ja siitä mitä elämässä saa kokea. Toinen asia minkä vanhetessa olen huomannut muuttuvan, on elämään ja ihmisiin suhtautuminen. Mustavalkoisuus ja ehdottomuus ovat kadonneet. Asioita ei ota enää liian vakavasti ja niistä voi olla myös erimieltä aiheuttamatta riitaa. Ihmisetkin ovat erilaisia ja hyvä niin. Toisen mieliksi eläminen ei ole järkevää. Ikä tuo tullessaan myös tietynlaista nöyryyttä.

Olen lukenut, että tunneäly kehittyy vanhemmiten ja kyky tunnistaa tunteiden merkitys paranee. Ongelmatilanteiden ratkaisu helpottuu tämän taidon myötä. Erilaiset näkökulmat asioihin voi hahmottaa  helpommin, kun oivaltaa, että moniin asioihin ja mielipiteisiin liittyy vahvasti tunteet. Pitääkö tuttu sanonta "vanhana viisastuu" paikkansa? Ehkä, ehkä ei. Ainakin hiljainen tieto ja elämän kokemus karttuu iän myötä. Sitä kautta ongelmiin löytyy usein ratkaisu helpommin. Minusta nuoret ja nuoret aikuiset ovat tavattoman fiksuja ja taitavia tosi monessa asiassa.




Vaikka lapset ovat lentäneet jo pois pesästä maailmalle, omille teilleen, niin äitinä kannan edelleen huolta heistä. Kunpa säilyisivät tässä maailmassa mahdollisimman pienin vastoinkäymisin ja terveenä. Siihen en usko, että kukaan selviää elämässä ongelmitta. Elämä kolhii kaikkia. Toisella kuoppia on enemmän ja toisilla vähemmän. Stressikynnys myös vaihtelee ihmisillä. Olen sitä mieltä, että onnellinen elämä rakentuu nousuista ja laskuista. Ilman niitä en minäkään olisi se ihminen, joka tällä hetkellä olen. Vaikeudet ovat kasvattaneet arvostamaan elämää ja osaan olla kiitollinen kaikesta siitä, mitä minulla tänään on.

Lapset ovat minulle kaikki kaikessa. He kulkevat jo omaa polkuaan, haluan silti kulkea tiiviisti heidän rinnallaan liikaa tungeksimatta. En päästä naruja vielä kokonaan irti. Koitan olla puuttumatta heidän elämäänsä, arvostelematta heidän tekemiään ratkaisuja, mutta olen tavoitettavissa kun he minua tarvitsevat. Yritän myös olla avuksi heidän perheidensä arjessa. Olen ymmärtänyt myös sen, että oma näkemykseni asioista ei ole aina se oikea. Asioita voi katsoa muustakin suunnasta. Minun elämänarvot ovat omiani ja muilla ihmisillä on omansa. Niiden ei tarvitse olla samanlaiset.

 
Lapsiperheen arki on välillä yhtä kaaosta ja jotta pyörät pyörivät, niin tukijoukkojen apu on tärkeää. Olen itse saanut omalta äidiltäni apua, silloin kun lapset olivat pieniä ja arki kolmen tenavan kanssa oli kiireistä. Toivon, että minusta on myös apua lapsilleni. Haluan olla lähellä lapsenlapsiani. Toivon, rakentavani heihin tiiviin ja lämpimän yhteyden. Teen heidän kanssaan ihan tavallisia asioita, tarjoan kokemuksia ja tuon ripauksen historiaa tarinoiden muodossa. Moni tarina onkin heistä ollut kiinnostava ja niitä joutuu ketomaan aina uudelleen ja uudelleen.
 
Yritän tuoda lastenlasten elämään asioita, jotka eivät välttämättä tule heidän vanhemmilleen mieleen. Keräämme metsämansikoita heinän varteen, teemme nokat vaahteran siemenistä, käymme katsomassa lehmiä ja lampaita, veistämme pajupillejä ja kaarnaveneitä, talvella leikimme lumella, rakennamme lumiukkoja ja -lyhtyjä, käymme teatterissa, konserteissa ja museoissa, askartelemme ja välillä hassuttelemme oikein kunnolla. Koitan yökyläilyllä miettiä aina jotain yhteistä tekemistä, ettei tarvitsisi tuijotella kännykän pelejä.




Seison vapaapäivänä lempipaikassani merenrannalla. Olen yksin. Katson lintujen kaartelua veden päällä ja kuuntelen niiden kirkumista. Elämää on jo paljon takana ja mielessä on monta asiaa, jonka olisi voinut tehdä toisin. Nyt ollaan kuitenkin tässä. Olen huojentunut siitä, että olen aina tehnyt asiat siinä hetkessä parhaan ymmärrykseni mukaan ja rehellisesti sydäntäni kuunnellen. Katson nyt elämää laiturilta eteenpäin. Olen onnellinen.

Vaikka ryppyjä on ilmestynyt silmäkulmiin ja huulien ympärille, ne ei haittaa. Alan muistuttamaan ulkonäöltä enemmän ja enemmän omaa nuorekasta äitiäni. Voisiko meitä kohta luulla siskoiksi? En tiedä. Ikänäön kanssa on ollut ongelmia jo vuosia, mutta kun silmälaseja on joka puolella kotia, niin pärjää hyvin. Notkeus on kadonnut kehostani ja välillä liikun nivelrikkoni kanssa kuin puu-ukko. Selviän kuitenkin. Vähän aikaa kun veryttelen, niin pääsen vauhtiin ja pystyn liikkumaan normaalisti. Paikallaan olo jäykistää nivelet.

Haluan liikkumalla haastaa itseäni. Päätin, että aina kun on mahdollista, pyöräilen 12 kilometrin työmatkan (mummopyörällä). Nautin kesäpäivien pitkistä pyörälenkeistä, kävelyistä luonnossa ja Lapin hiihtolenkeistä. En halua jäädä paikoilleen. Saan liikunnasta ja luonnosta valtavasti voimaa jaksamiseen ja se on tärkeä osa elämää. En tavoittele suuria urheilusuorituksia, vaan rauhallista liikuntaa lempeästi nautiskellen.




Välillä tarvitsen hinausapua ja meripelastusta, kun omat taidot eivät riitä. Tämän päivän tietokone ja some keskeisessä maailmassa on toisinaan vaikea pysyä mukana. Tarvitsen niissä lasteni apua. Onneksi heiltä voi kysyä kaikkein tyhmimpiäkin kysymyksiä. Nauramme yhdessä töppäyksilleni. Yritän pysyä kuitenkin ajan hengessä mukana, oppia uutta ja olla kiinnostunut uusista asioista. Olen aina ollut valmis kokeilemaan uusia juttuja. Oppiminen on ehkä hidastunut, mutta kyllä vanhakin voi omaksua uutta. Vanhasta poisoppiminen on kuitenkin hankalampaa.

Vapaa-aika on tässä kohtaa elämää rauhallisempaa ja seesteisempää, vaikka joskus on hoppua yllin kyllin. Huomaan, että työ vie osan mehuista ja arki-iltaisin olen aika väsynyt. Silloin on helppo lösähtää sohvan nurkkaan. Parempi olo tulee kuitenkin siitä, jos saa itsensä liikkeelle. Nyt kun illat ovat valoisia ja pitkiä, niin lähteminen on helpompaa ja illalla ehtii tekemään vaikka mitä kivaa. Työ on edelleen tärkeä osa elämääni ja siitä on joskus vaikea irrottautua. Toisinaan päivät venyvät ja ajatukset pyörivät työasioissa pitkään. Vapaa-ajalla syntyvät usein tärkeimmät oivallukset ja ratkaisut työhön liittyviin ongelmiin. Kun saa hieman etäisyyttä työpöydästä, niin kokonaiskuva hahmottuu selkeämmin.

Olen kunnossa ja terve, mutta silti mietin välillä vanhuutta. Mitä jos sairastun vakavasti, jos en saakaan elää sellaista vanhuutta, josta unelmoin. Totuushan on, ettei elämää voi hallita, joten siihen ei kannattaisi tuhlata liikaa aikaa. Voimme kuitenkin tehdä valintoja, jotka ovat meille hyväksi. Sellaisia, joilla on positiivinen vaikutus elämäämme ja terveyteemme.


Nämä ovat valintoja, jotka yritän pitää mielessä, jotta pysyn mahdollisimman hyvässä kunnossa pitkään.
 
- liikun säännöllisesti ja monipuolisesti
- nukun riittävän pitkät yöunet (nukahtaminen on välillä vaikeaa)
- syön ravinteikasta ja terveellistä ruokaa
- aktivoin aivojani uusilla asioilla
- vältän stressiä
- etsin asioista positiivisuutta
 
Tänään on loppuelämän ensimmäinen päivä.

Kiitollisena siitä, että juuri sinä olet siellä.
 
Mari

6 kommenttia:

  1. Aivan kertakaikkisen ihana, viisas, lämminhenkinen ja koskettava teksti Mari ❤️. Palaan tähän huomenna, kun olen ”isolla koneella”. On ikänäköisen helpompi kirjoittaa 😊

    VastaaPoista
  2. Nonni. Täällä ollaan :)

    Tiedätkö Mari, että tää sun kirjoitus teki muhun ihan todella, todella suuren vaikutuksen, koska kuvailit niin osuvasti kaikki eri elämänvaiheisiin liittyvät tunteet, joihin pystyn samaistumaan ihan täysin. (Ja jos ihan rehellinen olen, niin siinä kohtaa, kun kirjoitit seisovasi yksin meren rannalla, mun oli pakko vähän pyyhkiä silmäkulmaa, koska tuli niin lähelle se tunne. Ei surullisessa, vaan ennemminkin haikeassa, mutta samalla onnellisessa, tai onnellisessa, mutta samalla haikeassa mielessä.)

    Poimin suoraan sun tekstistä muutaman lauseen tähän, että muistaisin, mitä kaikkea halusin kommentoida.

    Ensin tulee tämä "Tiesi mitä lapset tekivät ja missä olivat".

    Omalla tavallaan se oli juuri tuosta syystä helppoa ja selkeää aikaa. Ja vaikka sitä myöhemminkin tiesi, mihin lapset, tai siinä vaiheessa paremminkin nuoret lähtivät ja kenen kanssa, kyllä sitä silti tuli hermoiltua ja mietittyä monenlaista heitä takaisin kotiin odotellessaan, kun menot alkoivat venyä ensin pitkälle iltaan ja sittemmin paremminkin pitkälle aamuun. Ikinä en yhtään yötä nukkunut kunnolla ennenkuin kaikki olivat palanneet baarireissuiltaan kotiin. Whatsappista aina vähän väliä tarkistin, mihin aikaan ovat viimeksi olleet paikalla (eli hengissä :)). Ei sille vaan mitään voinut. Mutta onneksi pojat aina vastasivat heti viesteihin (paitsi sinne baariin lähtiessään kyllä muistuttivat, että "me ei sit äiti välttämättä siellä metelissä kuulla, jos laitat viestiä.:"), koska tiesivät, että olen vaan huolissani, enkä muuten halua häiriköidä.

    Ja joskus jo täysi-ikäiseltä, mutta edelleen kotona asuvalta vanhemmalta pojaltamme kysyin, että "Ärsyttääkö sua se, että aina haluan tietää, minne menet, kenen kanssa ja koska suunnilleen tulet takaisin kotiin?". Vastaukseksi sain "No ei kuule todellakaan ärsytä. Kurjaltahan se vaan tuntuis, jos ette yhtään välittäis". Siinä me oltiin miehen kanssa tosi erilaisia, kun hän taas koki jotenkin noloksi kysellä mitään ylimääräisiä.

    "Mustavalkoisuus ja ehdottomuus ovat kadonneet"

    Just niin. Nuorempana mulla oli tarve kertoa oma mielipiteeni aina ääneen, koska en sen kertomista, enkä seurauksia pelännyt, ja jotenkin varmaan pidin itseäni siksi rohkeanakin. Mutta nyttemmin olen ymmärtänyt, että ei se ole niin tärkeää joka paikassa sitä omaa mielipidettään tuoda julki, vaan sen voi pitää ihan omana tietonaan. Etenkin, jos aihe ei ole itselle kovin merkittävä, mutta vastapuolelle on. Silloin on ihan kiva vaan todeta sille toiselle, että "Olet siinä ihan oikeassa". Tulee todennäköisesti hyvä mieli molemmille.

    "Olen lukenut, että tunneäly kehittyy vanhemmiten ja kyky tunnistaa tunteiden merkitys paranee."

    Näin sen on pakko olla. Ja nimenomaan tunneälyä pidän yhtenä tämän ikääntymisen mukanaan tuomista parhaista puolista.


    "Vaikeudet ovat kasvattaneet arvostamaan elämää ja osaan olla kiitollinen kaikesta siitä, mitä minulla tänään on."

    Samoin. Ja ihan aidosti olen kiitollinen ihan jokaikisestä päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta, jotka saan elää, koska lähtökohtani huomioiden, pidän ihmeenä sitä, että ylipäätään sain syntyä ja jäädä eloon. Saati elää näin kauan ja saada aikaan lisää elämää <3.

    VastaaPoista
  3. Oli pakko jakaa kahteen osaan, kun bloggeri hylkäsi tekstin liian pitkänä...

    "Lapset ovat minulle kaikki kaikessa. He kulkevat jo omaa polkuaan, haluan silti kulkea tiiviisti heidän rinnallaan liikaa tungeksimatta."

    <3<3<3. Jälleen samoin.

    "Minun elämänarvot ovat omiani ja muilla ihmisillä on omansa. Niiden ei tarvitse olla samanlaiset."

    Tämä on justiin sitä tunneälyä ja muiden ihmisten kunnioittamista sellaisina kuin ovat.

    "Olen huojentunut siitä, että olen aina tehnyt asiat siinä hetkessä parhaan ymmärrykseni mukaan ja rehellisesti sydäntäni kuunnellen"

    Tästäkin tunnen niin samoin. Valintatilanteessa ei ole olemassa mitään oikeaa ja väärää, vaan sitä todellakin pyrkii tekemään ratkaisun, joka sillä hetkellä tuntuu parhaalta. Myöhempi aika sitten osoittaa, miten meni, mutta silti en ole koskaan katunut mitään, koska ei vaan voi valintahetkellä tietää. Ja tähän liittyen olen noudattanut viisaan isäni perinnettä. Ei ole kertaakaan 54 vuoteen minulle sanonut, että "Mitäs minä sanoin..." (eli siis että olisko kannattanut kuunnella häntä...). Enkä ole sanonut minäkään. Enkä sano. En pojilleni, miehelleni, enkä kenellekään. Kyllä jokainen sen itse tietää, milloin ehkä meni metsään ja siitä on jo riittävä harmitus omasta takaa. Ei tarvi mitään besserwisseröintiä siihen päälle.

    "Saan liikunnasta ja luonnosta valtavasti voimaa jaksamiseen ja se on tärkeä osa elämää. "

    Samoin <3

    "Onneksi heiltä voi kysyä kaikkein tyhmimpiäkin kysymyksiä."

    Onneksi :). Ja aina niin nätisti auttavat, eivätkä koskaan sano, että "eksää äiti nyt tän vertaa tajua...."

    "Minusta nuoret ja nuoret aikuiset ovat tavattoman fiksuja ja taitavia tosi monessa asiassa"

    En voisi enempää olla samaa mieltä. Kyllä olisi meillä aikuisilla monesti mallinottamisen paikka <3.

    Oli pakko loppua kohden lyhentää, koska pelkään, että bloggeri hylkää kommentin ylipitkänä.

    Mutta siis kiitos vielä tästä Mari <3. Ihan mahtava teksti <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Annukka ihanasta kommentista <3 Luin kommenttiasi koko kotimatkan junassa kyyneleet silmissä ja välillä naurahdellen. Piti lukea moneen kertaan. Mitähän kanssamatkustajat ajattelivat? Olin tähään ihan pääkaupungissa katukuvauskurssilla.

      Istuin rannassa pitkään katsomassa joutsen pariskuntaa ja yhtä poikasta, joka oli vanhempiensa suojassa. Jotenkin siitä ajatukset lähtivät ihmiselämään. Kun tulin kotiin, tuli pakonomainen tarve kirjoittaa ajatuksia ylös. Tuntuu tosi hyvälle, jos sain edes osan kiitollisuuden tunteesta siirrettyä tekstiin. Kuten varmasti olet huomannut, tunteet ovat minulla herkässä. Oikeasti olen siitä onnellinen.

      Aika monessa asiassa näemmä jaamme monia arvoja ja tunnemme samoin. Onneksi meillä on fiksut lapset, jotka auttavat ja huolivat lähelle. Sekin tuntuu tosi hyvälle, että lapseni eivät ole koskaan hävenneet minua. Poikani ottaa minut vieläkin kainaloon kaupungilla kävellessä. Hän juuri soitti, kun kysyin apua kameran säädöissä. Tuntuipa kivalle, kun hän huusi välissä kavereilleen: olkaa hiljempaa, mä puhun mun äidin kanssa. Mun tytöt on myös ihan huipputyyppejä. Se on tosiaan kiva myös, että heiltä voi aina kysyä neuvoa ja aina saa apua auliisti.

      Taidetaan olla hyvin onnekkaita vanhempia. Jatketaan tutkimusmatkaa tuleviin päiviin kiitollisin mielin. Kiitos vielä ja ihanaa, että olet siellä ja löysit tiesi blogiini <3

      Poista
    2. Jälleen niin samoja tuntemuksia ja kokemuksia nämä loputkin ❤️. Ja olen iloinen, että tänne silloin taannoin tieni löysin ❤️

      Poista