Isoäiti - kerro minulle tarinasi

Tarinasi on erityinen.

 

Oletko koskaan miettinyt, miten kertomasi tarinat siirtyvät eteenpäin perheessä ja kulkeutuvatko tarinat eteenpäin? Millaisia tarinoita kerrot lapsillesi ja  myöhemmin lapsenlapsillesi. Minulla on tapana kertoa tapahtumia nuoruudestani ja lasteni lapsuudesta. No, usein kuulen lasten sanovan: jooo ollaan kuulu toi juttu muutaman kerran. Näin varmasti on, mutta kun katson maailmaa silmillä, jotka ovat nähneet myös muuta kuin hektisen elämän, tavarapaljouden ja elämän pinnallisuuden, niin välillä kaipaan asioita menneisyydestä.

 

Kyläkaupoista marketteihin

 

Joulun välipäivinä ajelimme parinkymmenen kilometrin päässä kodistamme. Tien vieressä oli kaksi tyhjäksi jäänyttä kaupparakennusta. Tuli haikea olo. Muistot nousivat pintaan. Ennen pienissä kyläkaupoissa oli sekatavarapuoli ja maitopuoli erikseen. Maito mitattiin suoraan peltiseen maitokannuun. Kaipaan tällaisia pieniä kyläkauppoja markettien sijasta, ja jos sellaisen kohtaan matkallani, niin ihan varmasti astun sisään - aina. Muistelin kuinka koulun jälkeen ostin 3 pennin hedelmäkarkin sekatavarakaupasta ja olin ikionnellinen. Talvella pääsin luistelemaan pihan vieressä olevaan ojaan tai hiihtämään veljeltä perityillä katkenneilla puusuksilla, jotka oli korjattu hernekeittopurkilla. Näillä suksilla hiihdin myös ensimmäiset hiihtokilpailuni. Muistoissa on edelleenkin monta onnen tunnetta ja suurenmoinen innostus arkisista asioista.

Suvut eivät ole tänä päivänä yhtä läheisessä kanssakäymisessä toistensa kanssa kuin ennen muinoin. Elämä on hektistä, monimutkaisempaa ja arvot ovat muuttuneet. Olen usein miettinyt, että en tiennyt mummin ja ukin elämästä lopulta paljoa. Sota-ajoista ei lapsuudessani puhuttu, ainakaan lasten kuullen. Olisi kuitenkin ollut kiva tietää heidän lapsuudestaan, kouluvuosistaan ja nuoruudesta asioita. Silloin kun he vielä elivät, en osannut kysyä enkä myöskään kuunnella. Evakkotarinat ovat lähes ainoita, joista tiedän jotain, kuinka elämä oli ankaraa, välimatkat pitkiä ja kaikesta puutetta. 

 

Lahja minulle ja hänelle

Sain joululahjaksi lapsenlapseltani yllätyksen, joka sykähdytti. Joulupäivänä istuin kirja kädessä ja vollotin. Miten jotain näin ihanaa on oivallettu painaa kirjaksi ja nyt minä sain tällaisen aarteen. Kirja on lahja isoäidille, joka palauttaa kirjan kirjoitettuna takaisin kirjan antajalle sitten kun hän on aikuinen. Kirjassa on tilaa omille tarinoille elämän varrelta, aina lapsuudesta yhdessä vietettyihin hetkiin. Kirjassa on myös sivuja, joihin voi liimata valokuvia ja muita muistoja. 

 

 

Isoäiti - kerro minulle

 

Kirjan kirjoittaja Elma van Vliet sai idean kirjasta äitinsä sairastuttua. Kirjan tehtävänä on vahvistaa yhteyttä rakkaimpiin ja muistuttaa, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Toivottavasti osaan kirjoittaa tarinani niin mielenkiintoisesti, että vuosien kuluttua ne herättävät lapsenlapsessani kiinnostusta niin paljon, että hän jaksaa lukea niitä. Aluksi kirjaa selatessa tuli epätoivo, miten saan parisataa sivua kirjoitettua tarinaa elämästäni - arkipäiväisestä elämästäni. On kuitenkin niin, että jokaisen elämä on suuri lahja ja jokaisella on riittävästi vaikka mitä kerrottavaa kun hieman muistelee kuluneita vuosia. Huh. Onneksi aikaa on paljon ja ajattelin aloittaa kirjoittamisen heti. Ehkä lapsuusvuosista kaipaan hieman oman äitini (86v.) tukea. Onneksi hän on vielä hyvin virkeä.

 

Vaikeinta on kirjoittaa asioita, niin että ne ovat ymmärrettäviä vielä 20 vuoden kuluttua. Miksi olen päätynyt valintoihini, miten historia ja aikakausi on vaikuttanut päätöksiin, millaiset olot olivat lapsuudessani ja nuoruudessani verrattuna aikaan kun luovutan kirjan aikuiselle lapselle. Tarinoiden kirjoittaminen oikeaan muotoon on haastavaa. Kysymykset innoittavat kuitenkin muistelemaan ja pohtimaan oman elämän kulkua ja se helpottaa kirjoittamista. Olen kohdannut jo nyt muutamia kertoja yllättäviä kysymyksiä, kun kerron lapsilleni omasta lapsuudestani. Esimerkiksi siitä, ettei meillä ollut väritelkkaria ja ohjelmia tuli vain muutama tunti illassa. Kuopukseni ihmetteli, miksemme vaatineet väritelkkaria tai lisäkanavia. Elämä oli hyvää ilman kännyköitä, tietokoneita ja autoja.

 

En ole koskaan kirjoittanut päiväkirjaa elämäni aikana, ainoastaan matkapäiväkirjaa jossain vaiheessa ja nuoruusvuosina teinikalenteriin kirjoitettiin kaikki päivän tapahtumat ja tunteet. Harmi, että nekin on hävitetty.

 

Lapsien ensimmäisistä vuosista olen kirjoittanut muistoja talteen ja luovuttanut ne takaisin lapsille, kun heidän perheeseen on odotettu ensimmäisen lapsen syntymää. Kuopuksen tarinat ovat vielä piirongissa tallessa.

 

Kaikki on siis muistini varassa. Onneksi minulla on hyvä muisti (vielä).

Oletko miettinyt, millainen tarina sinun elämästäsi syntyisi?

 

Lämmöllä Mari