Kiipesin korkealle

 

 

 

Kiipesin korkeuksiin katselemaan kalliojyrkänteeltä kaunista kuvaa kaukaisuuteen. Kello kävi kuutta. Katseeni kiisi kauemmas kultaista kuvajaista kohti. Kiitin kokemastani. Kaikki kirkastui kotvassa, kun kiire kariutui kaukaisuuteen, keskityin kokemaani. Kevyt katse kiertää kauan kuusissa, kauniissa kukissa, kallioseinämässä. Kerrassaan kaunista. Käppäilin kauemmas kalliolta kohti kävelytietä, kohti kaislikkoa. Kaivoin kassistani kameran kuvatakseni kevään kirjoa. Kuiva kaarnan kuori karisi kivikkoon, kolusin kiviä pitkin korkeammalle. Kiusaus kävellä koko kevään kauemmas, kohti kaukaisuutta kotikaupungissani. Kaikki kiisi kovaa kyytiä kesään. Käsitykseni keväästä kääntyi kesään. Kuinka kauniissa kaupungissa kasvan ja kehityn. Kunnioitan kaikkea kotiseutuuni kuuluvaa. Kaunis kiitos!

 

Olin luovan kirjoittamisen opissa yhtenä iltana viime viikolla. Kokemus oli pysähdyttävä. En koe olevani hyvä kirjoittaja, mutta haluaisin oppia kirjoittamaan vapaasti ja kuvaavasti. Vapaaseen tekstiin ei työurani ole koulinut minua, sillä raportit, toimintakertomukset, esityslistatekstit ovat virallisia ja luovuutta ei niissä voi laittaa kovin runsain mitoin peliin. Virkamiestyyli on aika karmeaa. Yhden illan koulutuksessa ei ehditä paljon käydä asioita, mutta joitakin vinkkejä sain kurssilta matkaani. Suurin oppi kurssista oli, että pitää antaa sanojen tulla ja päästää irti kontrollista, virheistä välittämättä. Pilkut, oikeinkirjoitus, saati väärät lauseenrakenteet eivät haittaa. Kirjoittaessa ei saa ajatella liikaa, vaan kirjoittaa kaunistelematta mitä tulee mieleen. Me suomalaiset olemme kuulemma huippuja häpeämään omia kirjoituksiamme. Lisäksi  monella on aikamoinen kynnys antaa kirjoitelmia toiselle luettavaksi. Kirjoitellaan pöytälaatikkoon tai päiväkirjaan.

Aikoinaan pihtasin tämän blogin ensimmäisiä kirjoituksia pitkään. Mieli teki julkaista, mutta en uskaltanut. Sitten painoin eräänä päivänä rohkeasti nappia ja ajattelin, ettei siellä kukaan kuitenkaan käy, ihan sama onko ne näkyvissä vai ei. Olin ihan kauhuissani, kun huomasin, että joku oli käynyt lukemassa juttuni. Kuka? Apua, jos se onkin joku tuttu. Jatkossakaan en saanut mitään tietoa lukijoista, ainoastaan pelkkiä lukuja vierailuista. Päätin kuitenkin epäröiden jatkaa kirjoituksiani, vaikka hirvitti.

 

 

Kurssilla oli yllättävää myös se, että opettaja Emmi kehotti kirjoittamaan käsin paperille tai vihkoon. Se tuntui aluksi ajan hukalle. Tietokoneella kirjoittaessa kuulemma tarkkailee koko ajan tuotettua tekstiä kriittisesti ja alkaa vaistomaisesti editoimaan edellä kirjoitettua tekstiä. Ajatus ei silloin juokse vapaasti. Kuulostaa järkevälle. Kun teksti on ensin paperilla, niin puhtaaksikirjoittamisessa se editoidaan, ja sen jälkeen ehkä moneenkin kertaan. Tätä juttua kirjoittaessani en noudattanut Emmin ohjetta, koska tämä syntyi hetken mielijohteesta kun siirsin kuvia tietokoneelle. Lupaan kuitenkin kokeilla ohjetta.

Toinen hyvä vinkki oli miettiä ensin asian otsikot ja vasta sen jälkeen tuottaa teksti. Pätee niin luovaan kirjoittamiseen kuin asiatekstiin. Näin kirjoituksen rakenne pysyy loogisena, eikä pomppoile asiasta toiseen, kuten minulla usein tuppaa käymään.

 

Illan ensimmäinen kirjoitustehtävänä oli kirjoittaa 3 minuutin ajan mietteitä kurssille osallistumisesta, käyttäen K-kirjaimella alkavia sanoja. Huh, se tuntui aluksi tosi vaikealle (tein harjoituksen uudelleen ensimmäisessä kappaleessa - huomasitko?) Kurssin harjoituksessa oli pistettävä töpinäksi, koska aikaa oli vähän. Kun kolme minuuttia oli kulunut, kirjoitus luettiin vierustovereille ääneen. Huh! Meidän ryhmässä oli kolme henkilöä ja aluksi hirvitti lukea typerä juttu toiselle. Pakko se oli tehdä, koska olin tullut kurssille oppimaan. Kirjoitelma kuulosti kuitenkin ihan järkevälle kun itse kuuli kirjoitetut sanat ääneen puhuttuna. Kaikki kolme juttua samasta aiheesta olivat tyystin erilaisia ja eri tyylillä kirjoitettuja. Vaikka aihe oli sama, niin jokainen kirjoitti siitä omalla luovalla tavallaan. Luovuushan on sitä, että teet asiat omalla tavallasi, välittämättä muista ja muiden arvosteluista. Me kaikki olemme luovia. Opettajan mukaan keskitymme liikaa siihen, mitä lukija kirjoituksesta ajattelee ja millaista arvostelua se saa.

 

Harjoituksia tehtiin illan aikana yhteensä 10 eli aika randomina kirjoitettiin erilaisista aiheista ja poikkeavilla ohjeistuksilla: kirje hyvälle ystävälle, vihakirje, peloista paljastamatta itse pelkoa, sukulaiselle, aamusta, muistan ja en muista. Kaikkia kirjoituksia ei toki enää luettu kaverille, se rajoittui pariin ensimmäiseen, jotka eivät olleet niin henkilökohtaisia. Voin kyllä ihan rehellisesti sanoa, että ei noita omia harjoituksia voi kenellekään näyttää tai välit olisivat ihan varmasti poikki joidenkin kirjoitusten perusteella. Tunteet tulivat kirjoittaessa voimakkaasti pintaan. Ehkä kirjoittamisessa onkin juuri se, että siihen voi purkaa tunteitaan. Onko teistä joku kirjoittanut koskaan kirjettä ex-ystävälle suutuspäissään, kaikista niistä asioista, jotka ovat ottaneet päähän. Varmaan aika moni, mutta harvempi on ehkä lähettänyt kirjettä.

Kirjoittaminen on minulle tärkeä, mutta samalla tuskallisen vaikeaa. Tuskan taustalla on myös varmasti kouluaikojen ainekirjoituksen arvostelut, kun kokeen sain aina takaisin punaisella kuulakärkikynällä merkittynä, koska minulla oli koululaisena vaikea tunnistaa kaksoiskonsonantit. Jonkinmoinen lukihäiriö kaiketi.

If I waited for perfection

I would never write a word.

- Margaret Atwood -

 

Millaisia kokemuksia sinulla on kirjoittamisesta ja mitä ajatuksia se herättää?

Kaunista pääsiäistä – kiva kun olet siellä <3

  

Mari